Pähkäiltyä

Näyttötutkintojärjestelmä tuntuu tarkemman perehtymisenkin jälkeen hyvältä järjestelmältä, joka on suunniteltu juuri aikuisen opiskelijan elämää ajatellen. Kokemuksen karttuessa peruskoulumainen uuden tiedon pänttääminen ei ole enää itsetarkoitus, vaan olennaista on sen tiedon hyödyntäminen osana aiempia kokemuksia. Peruskouluikäisille oletus kaikille samanlaisena opetettavista oppiaineista on vielä perusteltavissa, mutta aikuisilla päällekkäisyydet ovat jo niin todennäköisiä, että näyttötutkintojärjestelmä puolustaa järkähtämättä paikkaansa. Kun järjestelmän taustalla on vielä ajatus opiskelijasta, joka ohjaa itseään kohti tarvitsemaansa osaamista, ollaan pedagogisesti huomattavasti pänttäämiskulttuuria pidemmällä.

Järjestelmän perusperiaatteet ovat siis kunnossa. Mahdolliset ongelmat ovat opetuksellisten asioiden sijaan systeemin raskaudessa. Näyttötutkinnoilla on pystyttävä yksikäsitteisesti mittaamaan tutkinnossa tarvittava osaaminen, kuulosteltava työpaikkojen tarpeita ja hankkia koolle osaamisen tunnistamista varten tarvittava edustus työntekijöistä, työnantajista ja koulutuspaikalta. Tämä vaatii koulutuksen kaikilta osapuolilta. Myös opiskelija on "koulutettava" oman oppimisensa ohjaajaksi henkilökohtaistamisen merkeissä.

Keskusteluissani muiden kollegojen kanssa ongelmalliseksi asiaksi on sanottu tutkintotoimikuntien suuri määrä ja siitä johtuvat moninaiset toimintatavat. Käsittääkseni juuri tutkintotoimikunnat ovat se elin, jotka tunnustavat osaamisen. Käytännössä suurimman "tunnistamistyön" tekee kolmikanta tutkintotilaisuuksissa. Tutkintotoimikunnan vastuu on "laajempikatseinen" - eli paneutuu opiskelijan osaamisen tarkastelun sijaan näyttötutkintoprosessin pykälien noudattamisen tutkinnon suorittamisen aikana.

Pienin osaamisen tunnistamisyksikkö on tutkinnon osa. Tätä pidettiin usean kollegan taholta hankalana asiana. Miksei yksikkö voisi olla pienempi?